Syyskuu, voi jestas sentään! Tänään koiran kanssa lenkillä ollessani huomasin, kuinka kylmä pohjoistuuli onkaan ja että lehdet puissa alkavat muuttaa väriä. Se tarkoittaa myös sitä, että tämä kausityö Pennyghaelissa alkaa olla loppusuoralla, alle kaksi viikkoa töitä jäljellä!
Se on kamalan surullista! Olen viimeiset ties kuinka pitkään käynyt läpi erilaisia tunnetiloja ilosta ja onnellisuudesta suruun ja ahdistukseen, pelkoon ja kutkuttavan innokaaseen odotukseen. Toisaalta niin hirmuisen kovasti haluaisin jäädä tänne, nähdä Mull syksyllä ja talvella, mutta toisaalta en malta odottaa, että pääsen Suomeen näkemään perheen ja ystävät, aloittamaan uudenlaisen ajanjakson elämässäni. Meinataan nimittäin hyvän ystäväni Tiinan kanssa muuttaa kämppiksiksi Tampereelle marraskuun alusta! Voisi nimittäin olla liian iso kulttuurishokki yhtäkkiä muuttaa asumaan yksin, kun on ensin puoli vuotta asunut yhdessä ihmisten kanssa! :D
Vaikka työt täällä hotellilla loppuukin tuossa syyskuun puolessä välissä, en palaa Suomeen ennen lokakuuta, sillä aion tehdä Ylämaa Tourneen ja matkustella täällä Skotlannissa jonkin aikaa. Se ehkä tasoittaa hieman lähdön aiheuttamaa ahdistusta; en nimittäin lähde ihan heti vaan vielä on jotain uutta ja jännää odottamassa!
Suomeen paluu tuntuu oikealta ratkaisulta, eikä minulla ole enää hinkua jäädä työskentelemään tänne Britteihin Pennyghaelin jälkeen. Ei siksi, ettenkö siitä pitäisi, minusta vain tuntuu, että en halua niin sanotusti "sotkea" näitä kokemuksia. Tulen "nollaamaan" Suomeen talveksi, katsotaan mitä ensi kevät tuo tullessaan. Olen pitkään jo pyöritellyt mielessä, että kysyisin ottaisivatko Tony, Joy ja Paul minut ensi kesäksikin. En vain ole uskaltanut kysyä, sillä vastaus vähän pelottaa! :D Jos se on ei, en voi muuta kuin ajatella, että olen ollut lähes katastrofi, ja jos he sanovat kyllä, tahdonko sitä todella? Jatko-osat ovat harvemmin yhtä hyviä kuin ensimmäinen.. Lisäksi olen miettinyt, että olenko liian vanha tällaiseen kausityöhön, jossa vastuuta ei liiemmin ole, mitä kuitenkin ammatillisesti kaipaisin, vaikka suorittavasta työstä pidänkin. Plus Obi alkaa käydä kovasti vanhaksi, häntä ei välttämättä enää ensi kesänä ole tai jos onkin, lenkkeily ei ehkä olisi enää aivan samanlaista. Jo pelkästään tämän kesän aikana olemme kaikki huomanneet, kuinka vanhaksi hän alkaa käydä ja askel hidastua. Mutta jollen kysy, tulen varmaan aina ajattelemaan, mitä jos? Gosh, en vain saa mentyä ja avattua suutani! Ja tottakai, vaikka oma elämä ja miten sen haluan elää pitäisi olla ensisijaista, satun tietämään, että ensi kesälle olisi ainakin parit häät. Kutsuja ei ole vielä tullut, mutta uskoisin olevani vieraslistalla :D Myös perheloma on suunnitteilla... What to DO!? :D
Kylä kohtasi surua menneellä viikolla, kun yksi kyläläisistä menehtyi kaaduttuaan kotonaan portaissa. Oli vanhempi setä jo ja ollut pitkään aika huonossa kunnossa, mutta tapahtunut tuli kuitenkin melkoisena shokkina. Kyseinen herra oli myös apukokkimme aviomies, joten Joy ei ole ollut nyt töissä melkein viikkoon. He olivat edelleen naimisissa, vaikka ovatkin asuneet erillään jo vuoden verran. Mies asui aivan pienen kylän keskellä, joten näin häntä melkien päivittäin, kun lenkitin Obia. Hän saattoi olla nojailemassa portinpielessä oma koiransa aidalla istumassa (tiedän, todella outoa! :D ) ja tervehti minua joka kerta. Joskus pysähdyin juttelemaan niitä näitä hetkeksi. Kaikki sanoivat, että hän oli vähän kärttyisä vanha mies, mutta minulle hän oli aina ystävällinen ja mukava. Uskoisin siis, että tiedossa on aikas isot hautajaiset, sillä kovin moni tunsi hänet, ja vaikkei ollutkaan alunperin kotoisin Mullilta, ehti asua täällä useamman kymmenen vuotta. Surullista, kovin surullista.
Elokuu noin muuten meni tasaisen tappavaan tahtiin. Noin puolessa välissä sitä tajusin, etten ollut poistunut Pennyghaelista kertaakaan sen jälkeen, kun tulin Glasgown reissultani :D mutta eipä tuo oikeastaan tuntunut haittaavan. Töitä oli tasaisesti, oli kiirettä enemmän ja oli vähemmän, mutta hyvin kasvatan reissukassaani. Täytyy myöntää, että tippikulttuuri on ihan kiitettävä; tähän mennessä olen saanut säästettyä sen verran, että saan kevyesti maksettua reissuni majoitukset ja ruokailut. Ei tarvitse käyttää kuin pari sataa (n.300€) puntaa matkustamiseen ja se pitää sisällään aika hyvin koko Skotlannin länsirannikon :D
Olimme pari viikkoa sitten viikonlopun verran kiinni, sillä hotellissa ei ollut asiakkaita ja läheiset B&B:t olivat myös kiinni, joten heiltä ei olisi tullut asiakkaita ravintolaan ja näin ollen pidimme ravintolan ovet suljettuina kaksi iltaa. Olivat myös aika ihastuttavat päivät, lämpöä ja aurinkoa, sanoisin jopa että hellepäivät! Istuinkin suurimmaksi osin yhden päivän vain puutarhassa lukemassa kirjaa. Olen myös muutamana hassuna hellepäivänä käynyt pulahtamassa lochissa, joten CHECK! Lochissa on uitu! Otin myös ilon irti vapaista ja käväisin "vielä kerran" Ionalla. Tällä kertaa olin kaukaa viisas ja pakkasin kumisaappaat reppuun, sillä aikomuksena oli tehdä pieni vaelluskierros eteläosassa saarta, nähdä muun muassa Columba's Bay sekä vanha marmorilouhos tms. Neljä tuntia tuli vaelleltua soisessa ja märässä maastossa, mutta päivä oli kaunis ja lämmin, joten oli kyllä aivan mahtavaa!! Sen verran voin sanoa, että jos ikinä menette Ionalle, älkää odottako minkään sortin opastekylttejä tai vastaavia, paikat on löydettävä ihan itsekseen :DD
Muita "vielä kerran" juttuja on ollut viime lauantainen reissu Tobermoryyn, jossa en ole käynyt kuin kerran huhtikuussa, kun menimme juhlistamaan Joyn syntymäpäivää ja kävimme siellä syömässä. Nyt minulla oli kunnolla aikaa kierrellä ja kaarrella kylässä ja kävin myös kävelemässä Aros Parkissa, jossa ehdin nähdä aika vaikuttavat vesiputoukset. Usean päivän sateen jälkeen ne olivat todella massiivisen oloiset! Kyseiset Arosin putoukset olivat "must see"- listallani, mutta olin jo osittain luopunut toivosta, että näkisin ne, sillä olin hylännyt ajatuksen, että ehtisin julkisilla liikkumaan Tobermoryyn asti. Toisinpa kävi! Autoin yhtä asiakasta, joka oli saapunut saarelle ilman kunnollista taustatyötä ja ilman autoa. Hän joutui siis liikkumaan julkisilla, ja bussejahan kulkee päivässä kolme suuntaansa :D Autoin häntä selvittelemään aikatauluja, jolloin hoksasin, että ko. reissu on tehtävissä! Viime lauantai oli melko rauhallinen, joten Paul oli kiltti ja lupasi tehdä minun aamuvuoroni, jotta pääsen Tobyyn. Paikan päällä huomasin, että lahden rantaa pitkin menee kävelypolku puistoon ja vesiputouksille. Kaikki osui aivan nappiin, ja minulla oli mahtava päivä! Kiitoksena Paulille ostin tummaa suklaata, koska tiedän, että hän pitää siitä, ja olin NIIN hyvällä tuulella! Takaisin hotellille päästyäni sain tietää, että ilta olisi minulla vapaa, koska ei ollut kuin yksi varaus. Myöskin sunnuntaiaamu olisi vapaa, koska aamiaisella ei olisi kuin kaksi henkeä.. Näinpä päätin, että sunnuntai olisi kunnon päivä pitemmälle vaellukselle, jota olin suunnitellut jo jonkin aikaa.
Pakkasinkin siis lauantai-iltana repun valmiiksi, ja tein illalla itselleni sekä eväät että aaimiaisen, sillä tarkoitus oli lähteä aikaisin liikkeelle, joten en viitsinyt mennä keittiöön kolistelemaan, koska Paulin huone on aivan keittiön vieressä. Nousinkin siis kuudelta aamulla ja tajusin, että oli melko pimeää. Aurinko nousisi vasta lähempänä puolta seitsemää.. Koska olin lähdössä vaeltamaan vuoren yli (no, korkeamman kukkulan, sillä täällä ei ole kuin yksi varsinainen vuori, Ben More), ei minua huvittanut lähteä sinne ennen auringonnousua, tuntemattomille poluille. Joten, aika nopeasti 6:30 jälkeen heitin repun selkään ja hipsin ulos hotellista. Olin jälleen nerokas (!) ottaessani kumpparit matkaan reppuun, vaikka painoivatkin.Totesin sen olleen kuitenkin sen arvoista, sillä varsinainen vaellusreitti kulki varsin vetisessä ja soisessa maastossa. Mutta soisesta metsiköstä kukkulan harjalle päästyäni fiilis oli mitä hienoin! Minä tein sen! Maisemat oli hulppeat, kello oli juuri ja juuri 9 aamulla. Täytyy kyllä myöntää, että oli aika onnistumisen maku suussa, ja että muutenkin tämä aika täällä Saarella on saanut minut löytämään itsestäni puolia, jotka ovat olleet haudattuna jonnekin syvälle.
Harjalle päästyäni tarkoituksenani oli laskeutua alas Lochbuie- nimiseen lahden poukamaan, josta löytäisin Moy- linnan sekä kiviympyrän. No, laskeutuminen ei ollutkaan enää niin helppoa, sillä reittiä taikka polkua oli aluksi aivan mahdoton löytää. Eksyin kiipeämisvaiheessakin pari kertaa reitiltä, sillä varsinainen polku ei ollut sen kummoisemman oloinen kuin, mitä peurat jättävät jälkeensä. Ja eniten vaellusreittiä käyttäneet ovatkin varmaan eläimet.. Kumpparit eivät ole parhaat mahdolliset vaellussaappaat, mutta pitivät jalkani jotenkuten kuivina. Vaikka olivat toki jo kastuneet ennen kuin tajusin vaihtaa kumpparit jalkaan :D Nilkat olivatkin kovilla, kun askel lipsui jatkuvasti ja jännäksi retken teki se, että reitti kulki melko lähellä laaksoon pudottavien seinämien reunoilla. Mutta selvisin ehjin nahoin tältä reunapolulta, eivätkä ne seinämät olleet mitkään äkkijyrkät pudotukset, mutta olin kuitenkin joissain sadoissa metreissä, joten melko keljusti olisi voinut käydä :D Pyllylleni lensin, kun olin ohittanut laakson ja ajatellut, että enpä ole enää reunalla. Viuh! Ja Hilla oli takapuolellaan mudassa. Mikään ei onneksi mennyt rikki vaan jatkoin suorilta matkaani. Näin määränpääni ja tuli aika laskeutua sinne. Reitistä vain ei taaskaan ollut hajuakaan, lampaiden ja peurojen tekemiä polkuja meni ristiin rastiin eikä minulla ollut mitään käsitystä, missä varsinainen polku menisi. Luovinkin siis tieni alas vain jostain, mikä näytti helpolta ja suht turvalliselta. Kun olin keskellä saniaispuskaa, joka jatkui silmänkantamattomiin, aloin turhautua ja tympääntyä, nälkä alkoi kalvaa, ja tiesin, että vielä olisi edessä n.10km vaellus takaisin toista reittiä, kello oli ties mitä, enkä ollut vielä LochBuiessa. Aaargh! :D hätäinen päätös mennä "suorinta reittiä" eli keskeltä halki, mutta menetin varmaan ainakin parikymmentä minuuttia tehokasta aikaa etapissa. No löysin tieni viimeinkin ja päätin syödä lounasta linnalla, joka ei ollut edes auki... Kiviympyrän jouduin jättämään väliin, sillä aikaa minulla ei ollut kuin puolisen tuntia lounastauko mukaan luettuna. Reittiopas sanoi, että rantareitti LochBuiesta Carsaigiin on 6 mailia eli n.10km ja veisi n. 3 tuntia. Oli siis pakko suunnata reitille, jos mielin olla takaisin hotellilla 4 aikaan valmistautumassa iltavuoroon.
Rantareitille vaihdoin lenkkarit takaisin jalkaan (ei, minulla ei ole vaelluskenkiä), koska luulin sen olevan helpohko vanha kärrytie, jotka pitkin olin saapunut osan matkaa LochBuieen. No, olin ehkä kilometrin verran edennyt, kun osuin mutaiseen kohtaan ja upposin nilkkaa myöten siihen. Great! Myöskin jostain syystä päänsärky alkoi kalvaa. Kärrytie päättyi ja edessäni aukesi jälleen pikkuinen kinttupolku, joka oli suurmmaksi osin vetistä tai kallioista. Joten "suo siellä, vetelä täällä"; kumpparit olisivat olleet mainiot kosteissa kohdissa, mutta huonot kallioilla.. Koetin siis vain hengittää syvään ja kestää ja nauttia. Vesi alkoi myös loppua (tosin kotiin tultuani huomasin, että olin pakannut Paulilta lainaamani "bladderin" väärin päin reppuun...). Kaikeksi onnekseni aurinko paistoi koko matkan rantakivikoissa kävellessäni, joten kalliot eivät olleet märät. Kuuma kyllä oli, mikä ei auttanut vihlovaan päänsärkyyn (ja vessahätään). Maisemat olivat kyllä aika mainiot ja jälkikäteen voin sanoa, että olipahan reissu! Kaikenkaikkiaan nautin suunnattomasti, ja mielelläni tekisin uudelleen! Jännityksen toi tosiaan se, että olin yksin liikenteessä tuntemattomilla reiteillä. Olin kyllä kertonut Paulille minne aion suunnata, ja milloin on tarkoitus olla takaisin, joten jos minua ei näy tai kuulu, tietääpähän mistä lähteä etsimään! :D Yksi läheisistä B&B- pitäjistä on myös vuoristo-opas, joten eiköhän minut olisi aika äkkiä löydetty, kummatkin reitit ovat kyseiselle henkilölle nimittäin tutut :)
Kun Carsaigin tuttu lahti alkoi hahmottua edessäni, en voinut olla huokaisemasta helpotuksesta! Minä tein sen! Seuraava huolenaiheeni oli kuitenkin se, että olin hukannut päänsäryn ja erinäisten reitiltä eksymisien vuoksi melkein tunnin, olisin myöhässä asettamastani aikataulusta, jos joutuisin kävelemään Carsaigista Pennyghaeliin. Matka ottaisin ainakin tunnin. Suunnitelma A oli poiketa moikkaamassa Jamesia ja Sandraa, joita en ole nähnyt aikoihin! Ja vienosti pyytää heiltä kyyti takaisin hotellille. Suunnitelma A sujui kuin unelma :D olin 16:05 takaisin hotellilla takanani kutakuinkin 20km ja 9h vaelluspäivä! Voittaja fiilis! Ei muuta kuin suihkuun ja sitten päivälliselle ja töihin. Ja täytyy myöntää, että en ollut edes pahemmin kipeä tai paikkoja kolottanut.
Seuraavana päivänä Paul lähti opas-Tonyn ja ryhmän mukana kävelemään kutakuinkin saman reitin, mutta he eivät ylittäneet vuorta vaan kävelivät "Three Lochs"- järviltä Lochbuieen ja taas Carsaigiin. No, rantareitin vaikeus ei tullut siis Paulille yllätyksenä ja hänkin oli aika puhki, kun pääsi takaisin hotellille, mutta uskoisin, että hänelle teki upean hyvää päästä päiväksi pois hotellilta ja viettämään aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät ole asiakkaita. Hän oli huolissaan ensin, ettei pääsisi, jos Joy ei tulisi töihin vielä.. Eikä Joy tullutkaan, mutta onneksi meidän Joy oli tullut samaan tulokseen kuin mitä itse olin vaelluksellani miettinyt, että hyvinhän me voimme kaksin hoitaa aamun ja antaa Paulille vapaapäivä.
Viimeinen kokonainen kuukausi on siis takana, ja on ollut jossei nyt täynnä kaikenmoista tekemistä, niin on ollut ainakin mahtavia ja mieleenpainuneita aktiviteettejä! Seuraava teksti tulee varmaan jostain päin Skotlannin ylämaita, joten tämä oli varmaan viimeinen kirjoitus täältä Pennyghaelista. Life goes on, tunnelmallista syksyn alkua ihmiset! <3
Syyslaulu. Tämä vaan on vuosi vuoden jälkeen minun lemppari..
